Vuoden loppuessa

No, en ole kirjaillut blogia ahkerasti. Kirjoitan kyllä muuten, mutta en oikein osaa päättää, mikä asioista kuuluisi tänne. Nyt on hiljainen hetki. Lomailen välipäivät, vielä maanantainkin. Huomaan, että alan pitkästyä. Tämä aika vuodesta on niin harmaa, se ei houkuttele mihinkään aktiivisuuteen. Säiden vaihtelu, lumisateet, saavat pysymään pois hiihtoladuilta vielä. Kotoa lähteminen saa minut liikkeelle. Jotenkin joulusta selviytyminen ei innosta kaappien siivoamiseen, vaikka sitä hommaa kyllä olisi. Pelkkä tietokoneen ruudun tuijottelu ja kirjojen selailu tekee hiukan passivisen olon. Onneksi välillä voi käydä koiran kanssa ulkona.
Ihmissuhderintamalla on aika rauhallista. Siis tarkoitan näitä läheisiäni. Tyttärillä ei ole mitään kovin isoa draamaa meneillään. Vanhempi suunnittelee, milloin ottaisi paperinsa yliopistolta, ja nuorempi tekee aina vain uusia ja uusia tulevaisuuden suunnitelmia. Jotenkin elämä oli yksinkertaisempaa ennen. Jos meni opiskelemaan, sitten opiskeli aika ripeästi, jotta ei kertynyt liikaa lainaa. Ne, jotka eivät opiskelleet, menivät yleensä töihin. Nyt nuorilla näyttää olevan ihan erilaista. Koulut jäävät kesken, ei saada elämästä otetta. Ja sitten kun alkaa olla koulu käyty, on iso huoli, saako töitä. Se verhotaan myös työnteon yksitoikkoisuuden halveksimiseksi. Vähäiset kootut roposet käytetään matkusteluun. No, matkat ovat nykyään halvempia kuin ennen. Ja olemme opettaneet lapsemme selviytymään ulkomailla, kun etelänmatkoja ehti kertyä.
Haluaisin muuttaa täältä omakotialueelta keskustaan. Olisi mukava päästä helposti tapahtumien äärelle. Monipuolisempi virikkeisyys virkistää, vaikka virtuaalimaailma tajoaakin paljon. Meillä on kuitenkin vapaa-ajan paikka, minne voi mennä keskustan humua pakoon. Siis sellaista kaipaisin tähän pimeyteen, ihmisvilinää, aina hetkeksi, kun siltä tuntuu.

Tänä kesänä

Niin paljon asioita tapahtuu elämässä. Kesä menee ohi liian nopeasti. Lämpöä ei tänä kesänä ole annettu tänne Keski-Suomeen mitenkään liikaa. Alkukesä töissä oli kiireistä ja paineiden täyttämää. Onneksi otin ’omaa’ lomaa 2 viikkoa. Sain aikaa oleiluun ja ihmettelyyn, toipumiseenkin. Loppuosa lomasta on aika kiivastahtista. Rakennamme uutta kesäpaikkaa, pitkäaikaisten unelmien täyttymystä. Mutta se ei synnykään itsestään. On asennoiduttava niin, että nyt käytetään loma tähän. Nyt ei sitten minkäänlaista ulkomaan matkaa. Se sopii minulle kyllä hyvin. Matkatkin saattavat rasittaa aika tavalla.

Aikuisten lasten asiat ovat päivittäin mielessä, vaikka en näe heitä kovin usein. Esikoinen kyllä pärjäilee, vaikka hirvittää välillä hänenkin energiamääränsä, riittääkö se kaikkeen tuohon menemiseen ja tekemiseen.  Keskimmäinen saa äidin nyt mietteliääksi, kun opiskelu loppuu. Mitä tyttö keksii seuraavaksi? Työpaikkoja ei ole hänen alalla liikaa. Ensimmäisen pitkäkestoisemman työn saanti on varmaan vaikeaa.

Nuorimmainen aiheutti vuosi sitten uskomattoman paljon huolta ja kyyneleitä. Onneksi nyt on näyttänyt hänen kohdalla valoisammalta. Viime kesänä tyttö oli ikään kuin joku vieras nuori ihminen. Vuorovaikutus ei toiminut, ei ollut luottamusta. Nyt entinen tytär näyttäytyy enemmän, vaikka onhan hän kasvaessaan muuttunut. Tuntuu kuitenkin, että hän on löytänyt taas maata jalkojensa alle.

Kun mikään yksittäinen asia eri kuormita liikaa, voi elää eteenpäin näiden siedettävien haasteiden kanssa. Tuleehan tässä työpaikan vaihtokin. Mutta se on positiivinen muutos, vaikka jonkin verran muutokseen aina sisältyy paineita.

Miksi aina vain epävarmaa?

No, onhan siihen tietysti vastauksiakin. Työssä olevat harmilliset tekijät jatkavat hiljaista eloaan. Jokaisessa päivässä oma uusi epävarmuutensa. Muutos, jota olen suunnitellut, ei myöskään ole realisoitunut vielä. On elettävä nyt tätä epävarmuutta. On siedettävä se tunne, ettei tiedä, missä mennään puolen vuoden päästä. Vaikka ikävuosia on jo aika monta, vieläkin olen työikäinen hyvän rupeaman. Ei ole vielä aika siirtyä kolmanteen ikään. Mutta innostuminen työstä, mitä se on? Se ei taida olla minun luonteeni mukaista. Työssä raadan pikkuhiljaa, mutta en koe usein onnistumista. Tiedän, että täytän velvollisuuteni, mutta en sitten yhtään enempää. Ovatko monet ihmiset innostuneita työstään? 

Perherintamalla on nyt onneksi valoakin näkyvissä. Nuori neiti on nyt taas vähän enemmän ymmärrettävä, paremmin kontaktissa. Omien lasten hyvinvointi on kuitenkin niin hirveän tärkeää. Se, että selviytyvät, etteivät ole mielessään liian ahtaalla, siitä kannan salaa vastuuta. Tietysti poukkoilevat, ihmetyttävät omilla mielipiteillään ja vähän erilaisilla arvoillaankin, mutta on tärkeää nähdä, että voimia näyttää olevan elää omaa elämäänsä. Kun siitä ei tässä maailmassa voi koskaan olla varma. Niin moni nuori kipuilee tulevaisuuden edessä.

Pitkät illat

Hei, nyt alan valittaa täällä, että tuntuu yksinäiseltä. Niin, lapset ovat poissa pesästä, ja mies tekee matkatöitä. Aina en jaksa nauttia omasta rauhasta. Olen nyt lyhentänyt työaikaa, ja illat kotona ovat pitempiä. Myönteiseenkin muutokseen tuntuu hankalalta sopeutua. Minä ikiliikkuja, joka en osaa olla pitkää aikaa kotona itsekseni. Runsaan puolen tunnin lenkki koiran kanssa ei tyydyttänyt liikkellä olon tarvetta. No, on totta, että mieltä nakertaa tietty muutoksen tarve ja pelkokin. En luullut, että vaihtaisin vielä työpaikkaa, mutta nyt näyttää siltä, että uusia päätöksiä on tehtävä. Ja siitä varmaan johtuu nyt tämä yksinäisyyden tunne. Olisi tarve jakaa tätä asiaa jonkun kanssa, mutta en oikein luota kuitenkaan, että juttelu helpottaisi. Läheisimmät ihmiset ovat työpaikkoihin liittyviä, ja nyt tuntuu, ettei voi puhua nykyisen eikä ehkä tulevan työpaikan ihmisten kanssa, keskeneräisestä.