Ruuhka-aikaa

Samaan aikaan nainen katselee äitinsä viimeisiä askelia kohti tuon puoleista maailmaa ja odottaa pojanpoikansa syntymän ihmettä. Miten näin erilaisten tapahtumien keskellä selviytyy?
Äidin kuoleman isolle prosessoinnille ei ole ollut tilaa. Sen ottaa järkevästi ja miettii, että äiti oli hyvin vanha ja hänen sairautensa oli parantumaton. Oli vain ajan kysymys, milloin voimat ehtyisivät. Viimeisinä kuukausina äitiä kohtaan tunsi lempeyttä ja myötätuntoa. Kuolinvuoteen vierellä halusi vielä saada jonkun sanan perille tajuntaan: olen tässä ja tiedän, että sinusta pidetään hyvää huolta, ethän huolehdi, ethän murehdi. Äidin usko oli aina vahva. Muistisairaus kohteli häntä lempeästi, loppuaikoina hän oli tyytyväisyyttä ja valoa. Aivan loppusuora oli kipeä ja yksinäinen. Ei kukaan voinut auttaa siinä sen paremmin. Morfiini vei tuskan pois.
Lapsenlapsi oli tulossa samoina päivinä. Iloinen ja jännittynyt odotus. Tuon odotuksen aiheuttama ilo ja toivo nosti kaiken muun yläpuolelle.
Mietin vain, miten kestimme tämän kokemuksen sisaruksina. Puhumme niin vähän tunteistamme. Olemme järkeviä ja päättäväisiä. Vältämme kinastelua ja vastakkainasettelua. Mutta emme juuri kohtaa. Tälle on niin pitkät juuret. Mielissämme on lapsuutemme kateudet ja jännitteet. Koen, että syyttävä sormi osoittaa yhtä jos toistakin. Niin vähän kannoitte vastuuta äidistä. Yhteiset viralliset asiat on vielä hoidettava. Äidin vähäiset tavarat lajiteltava. Miten minusta tuntuu, että vanhin sisko vahtii kuin haukka niitä vähäisiä tavaroita? Miksi perinnönjako nostaa tunteita, vaikka on kysymys tavaroista, joita emme edes tarvitse? Se tunne, että jos jotakin haluat, niin se on väärin, nyt olet ahne ja yrität saada enemmän kuin muut. Miten sisko tästä selviytyy? Hän hoiti äidin asioita niin, että siitä tuli tärkeä elämän sisältö. Olenko kateuden kohde, ainoa sisko? Minulla perhe ja lapsenlapsikin, hän yksin ja vanhenemassa ensin.

Keskellä kesää

Laiska bloginkirjoittaja. Olen miettinyt, että alkaisin kirjoittaa lukemieni kirjojen pohjalta. Vaihtaisinko myös erinimiseen blogiin? Nämä harvat postaukset ovat liittyneet tähän elämän taitekohtaan, missä on takana luultu helpotus pesän tyhjenemisestä. Eivät elämän huolet siihen loppuneet. Siirtymästä selviytyäkseni tuudittauduin siihen, että jälkikasvu on niin reipasta, että kyllä ne selviävät. Mutta elämä tässä nyky-Suomessa ei ole yksinkertaista, nuorillekaan. Arvot ovat kirjavia, on monenlaista esikuvaa. Nuoret ovat aina kyseenalaistaneet vanhempien arvoja, siinä on saanut vanhempi odottaa sydän syrjällään, millainen aikuinen omasta taaperosta kasvaa. Minulla noita taaperoita on ollut kolme, ja nyt näyttävät hyvin erilaisilta, elämäntavoiltaan ja asenteiltaan. Arvoista en osaa lähteä sanomaan. Toivon, että heillä on hyvä arvomaailma, vaikka käyttäytyminen näyttää välillä yliampuvalta, suuntaan ja toiseen. Jokainen he omalla tavallaan luovat omaa tietään tässä elämässä, ja välillä tuntuu, että tallaavat äidin, miksei isänkin, sydämen jalkoihinsa. Kunpa jaksaisi luottaa siihen, että he selviytyvät. Mielikuvat omista lapsista masentuneina tai loppuunpalaneina vainoavat joskus mieltä. Ja nuorimman lapsen asettumattomuus on tietenkin iso kuorma. Miettii, olisiko auttanut, jos jotakin olisi tehnyt toisin. Minä taisin ainakin antaa aika paljon löysiä, annoin luottamusta, annoin päättää itse. Taustalla isä ehkä osaksi hyväksyi linjan, erityisesti tämän nuorimman kohdalla. Mutta isällä oli erityiset odotukset juuri tästä nuorimmasta. Hänen pettymyksestään on saanut kuulla viime vuosina. Eikä kumpikaan tytär isän toiveita täytä. Me naiset vain emme ole yhtä hyviä kuin miehet, ja olemme paheksunnan ja arvostelun kohteena. Näen siinä myös sukupolvien ketjun. Jospa saisin vain olla, antaa ajan kulua ja lasten asiat järjestyisivät, he eivät tekisi tyrmistyttäviä ratkaisuja ja osaisivat huolehtia itsestään, vihdoinkin.

Kevättä kohti

Onpa ollut harmaa talvi. Aurinkotunteja on ollut tänä vuonna ennätyksellisen vähän. Sitten kun tulee aurinkoista, pelottaa, että migreeni iskee. Siis minulla ei ole migreeni tavallisesti kiusana, mutta joskus se on alkanut ensimmäisinä kevätaurinkopäivinä.  Nyt on kuitenkin aurinkopäiviä luvassa. Vapaapäivänä on ihan pakko mennä ihastelemaan kevätauringon lämpöä ulkosalle, minne vaan. Tänään kävin kiireisestä päivästä huolimatta vajaan tunnin jäähiihtelyllä, umpihangessa. Aamun kireä pakkanen joutui antamaan periksi kevään lämmölle.
Äitinä oleminen on edelleen merkinnyt huolehtimista milloin kenenkin jälkeläisen elämästä. Miten selviytyvät ihmissuhteissaan, miten opiskelu- ja työasiat luistavat? Sitä samaa, mikä on ollut omakin elämä. Työn suhteen nyt jo voi olla aika luottavainen. Kyllä tästä selvitään eläkepäiviin saakka, jos terveyttä riittää. Mutta ihmissuhteet tuovat huolia. En ole peruspositiivinen ihminen, joka ottaa ihmiset vain ihanina lahjoina, vaan mieleni on herkkä kokemaan riittämättömyyttä, ja onko se syyllisyyttä, joka nostaa epämukavan olon? Mikä se meissä ihmisissä on, joka tekee huolestuneeksi, rasittumisherkäksi? Ei taida olla yhtä vastausta. Mutta sellainen aavistus minulla on, että peruslinjat omissa tunnereaktioissa ihminen oppii jo pienestä pitäen. Eikä sinne tunnelmiin ole paluuta muistin tietä, liian kauaksi ovat jääneet lapsuuden tunnot.
En ole osannut omia lapsiakaan säästää vaikeilta tunteilta heidän lapsuudessa. Elämä on rullannut omaa vauhtiaan, ei ole ollut aikaa kovin paljon pysähtyä arvailemaan, mitähän tuo lapsi miettii. Ihminen toimii kai niin, että oma mielenrauha pysyisi mahdollisimman hyvin, mutta aina ei riitä herkkyyttä kaikkien perheenjäsenten tunteiden kantamiseen. Sen vuoksi ei voi arvostella paljon vanhempiaan, ei heillä ollut aikaa eikä sen parempaa viisautta kuin, mitä heille oli annettu. Vaikka fyysisen ja hoidon ja turvan sai varhaisina vuosinaan, yksin sai yrittää oppia ymmärtämään ympäröivää maailmaa. Nyt huomaa, että ei voinut selvitä niillä eväillä, itse on pitänyt löytää matkan varrelta uusia oivalluksia ja tienviittoja. Se harmittaa omassa taustassa, että ohjeistus oli niin ankara ja sen ajateltiin ulottuvan myös aikuisuuteen. Se on tehnyt varovaiseksi, varuillaan olevaksi, on puolustautunut, ennen kuin on hyökätty.