Samaan aikaan nainen katselee äitinsä viimeisiä askelia kohti tuon puoleista maailmaa ja odottaa pojanpoikansa syntymän ihmettä. Miten näin erilaisten tapahtumien keskellä selviytyy?
Äidin kuoleman isolle prosessoinnille ei ole ollut tilaa. Sen ottaa järkevästi ja miettii, että äiti oli hyvin vanha ja hänen sairautensa oli parantumaton. Oli vain ajan kysymys, milloin voimat ehtyisivät. Viimeisinä kuukausina äitiä kohtaan tunsi lempeyttä ja myötätuntoa. Kuolinvuoteen vierellä halusi vielä saada jonkun sanan perille tajuntaan: olen tässä ja tiedän, että sinusta pidetään hyvää huolta, ethän huolehdi, ethän murehdi. Äidin usko oli aina vahva. Muistisairaus kohteli häntä lempeästi, loppuaikoina hän oli tyytyväisyyttä ja valoa. Aivan loppusuora oli kipeä ja yksinäinen. Ei kukaan voinut auttaa siinä sen paremmin. Morfiini vei tuskan pois.
Lapsenlapsi oli tulossa samoina päivinä. Iloinen ja jännittynyt odotus. Tuon odotuksen aiheuttama ilo ja toivo nosti kaiken muun yläpuolelle.
Mietin vain, miten kestimme tämän kokemuksen sisaruksina. Puhumme niin vähän tunteistamme. Olemme järkeviä ja päättäväisiä. Vältämme kinastelua ja vastakkainasettelua. Mutta emme juuri kohtaa. Tälle on niin pitkät juuret. Mielissämme on lapsuutemme kateudet ja jännitteet. Koen, että syyttävä sormi osoittaa yhtä jos toistakin. Niin vähän kannoitte vastuuta äidistä. Yhteiset viralliset asiat on vielä hoidettava. Äidin vähäiset tavarat lajiteltava. Miten minusta tuntuu, että vanhin sisko vahtii kuin haukka niitä vähäisiä tavaroita? Miksi perinnönjako nostaa tunteita, vaikka on kysymys tavaroista, joita emme edes tarvitse? Se tunne, että jos jotakin haluat, niin se on väärin, nyt olet ahne ja yrität saada enemmän kuin muut. Miten sisko tästä selviytyy? Hän hoiti äidin asioita niin, että siitä tuli tärkeä elämän sisältö. Olenko kateuden kohde, ainoa sisko? Minulla perhe ja lapsenlapsikin, hän yksin ja vanhenemassa ensin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti