Vuoden päättyessä

Tilintekoa menneestä vuodesta? No, en ainakaan ole ahkera blogisti. Arkailen kai kirjoittaa paljon julkiseen tilaan. Puran paineeni muita kanavia käyttäen. Mutta en nyt kuitenkaan luovuta, jatkan tätä pikkuhiljaa.
Joulunseutuun liittyi omat ahdistuksensa. Jokaisella perheenjäsenellä on omia toiveitaan, ja joskus toiveet näyttävät melkein päinvastaisilta. Selviydyin nyt kuitenkin ilman suuria mielenliikkeitä: ei suuria suruja eikä suuria iloja. Aikuisten lasten joulunvietto aiheuttaa ristiriitaisia tunteita. Joku pitää tiukasti kiinni suomalaisista ja tutuista perinteistä, toinen matkustaa toiselle puolelle maapalloa. Joku vielä pinnistelee ristiriitaisissa tunnelmissa. Toivoisi lähimmäisten tekevän hänelle hyvän joulun, mutta itse on tunnemykkyröissään kyvytön jakamaan joulua läheisten kanssa. Itse sitten pidän kiinni itselle turvallisesta: siivottu, puhdas joulun tuoksu kotiin, kukkia, joulukuusi. Vähän leipomistakin. Ruokatouhu ei minulle ole niin tärkeä, mutta toisten takia yritän myös ruokajoulua laittaa. Lahjoja on vaikea valita tässä runsauden maassa. Jokainen valittaa turhan tavaran määrää. Kirjan voi kuitenkin aina antaa. Valitsen tarkkaan, millaisen kirjan kullekin käärin pakettiin.

Nyt lähestyy Uusi vuosi. En oikein osaa asettua juhlimaan vuoden vaihtumista. Liekö lapsuuskodin perintöä? Vanhemmat eivät uutta vuotta huomioineet millään tavalla. Olen helpottunut, kun lapset jo kasvoivat pois ilotuliteiästä. Sitä rahan määrää, joka ammutaan taivaalle! Viimeisinä vuosina olemme pysyneet uuden vuoden aattona kotona pikkukoiramme seurana. Se on niin kovin peloissaan vinkunasta ja poksahduksista. Tänä vuonna koira onkin hoidossa ja katselen raketteja puolison kanssa lämpimässä maassa. Toivon vain, että nuorimmaisen bilettäminen pysyisi turvallisissa rajoissa täällä kotikaupungissa. Ja muutenkin Uudelta vuodelta toivon eniten onnea ja selkiytymistä tuolle perheen nuorimmalle.

Vielä enemmän syksy

Niin se syksy etenee. Ei vielä kuitenkaan edes yöpakkasta. Tänään autoon talvirenkaat. Olen laittanut pihaa vähän talvikuntoon, haravointia, oksien leikkelyä. Vielä jotkut puut onnistuvat pitämään kiinni lehdistään. Tänään superpimeä syyspäivä. Ilma on kuin kosteaa pumpulia. Minulla oli lasten syysloman vuoksi pari vapaapäivää. On vähän kuin olisin mennyt pois normaaliraiteelta, eikä se nyt tuntunut oikein hyvältä. En onnistunut luomaan levon ja vapauden tunnelmaa. Mielessä on epävarmuutta omasta ja lapsen tulevaisuudesta, sen vuoksi ei oikein nyt osaa rentoutua. Näköjään jatkuvaa muutokseen sopeutumista tämä elämä. Juuri kun luulit, että on selkeää ja varmaa, huomaat, että mikään ei ole varmaa. Kaikenlainen arkinen puuhailu auttaa pitämään haikeuden ja vaikeuden kurissa. Mutta pysähtyneeet hetket tuntuvat tosi yksinäisiltä. Tärkeät ihmiset, missä te olette?

Syksy

Tahtoisin mukavan syksyn, tunteen, että on kiva tarttua taas arjen haasteisiin, uuteen harrastukseen. Tahtoisin halun nauttia syystuulesta, luonnon uusista väreistä. Tahtoisin sydämeltä pois huolen. Mutta ei huoli lähde minnekään. Kun on tärkeitä ja rakkaita ihmisiä, on myös huolta heistä. Nyt yksi tärkeä ja rakas on ehkä hukassa itseltään, piilossa minulta. Eikä minulla ole keinoa mennä sen rakkaan luo ja sanoa: kas tässä on hukassa ollut motivaatiosi, toivosi. Voi, miten raskasta on, kun ei voi tehdä mitään. Rakkaan ihmisen on annettava itse etsiä tiensä. Voi vain toivoa, että on joskus osannut antaa vinkkejä elämää varten, esimerkkiä siitä, että ratkaisuja voi löytää, apuakin voi pyytää; jos ei ihan läheltä niin ammattiauttajalta sitten. Haluan uskoa, että nuoreni on vahva ja sitkeä. Uskon ja tiedän, että side ei katkea, vaikka se on joskus solmussa.

Elämä jatkuu

Minun on vähän helpompi olla nyt, kun olen palannut työhön. Jotenkin säännöllinen työaika rauhoittaa mieltä. Työssä on häiritseviä tekijöitä, jotka karkottavat yksityiselämän murheet. Pystyy taas näkemään isompia kokonaisuuksia. Kesälomalla tahtoo käydä niin, että perheenjäsenet sanelevat paljon enemmän kuin työhön liittyvät ihmiset ja tekijät. Työssä voin välillä ikään kuin kellua, olla vain osittain läsnä. Ei ole pakko luovuttaa koko persoonaa, jos ei ole siihen valmis. Kotielämässä olen suojattomampi. Läheiset tunkevat iholle ja sen alle. Toisaalta se on ilo, mutta toisaalta kovin rasittavaa. Missä lienevät juuret näille tunteille, vai ovatko ne yleisinhimillisiä, jokaisen äidin kokemuksia? Kyllä kai minulla on yksilöllinen tapani tuntea, välillä ahdistua ja mennä paniikin partaalle. Kotona otan niin paljon vastuuta toisten tunteista. Miksi haluan niin kovasti lievittää toisten ahdistusta? Koska toisten ahdistus jysähtää suoraan omaan päähäni, sinne ihon alle. Eikä kaukana ole syyllisyys, pelko siitä, että toiset syyttävät. Vaikka enhän minä enempää voi, kuin yrittää parhaani. Kaikkine omine kokemuksineni reagoin automaattisesti, yritän perääntyä ja reagoida paremmin. Huh, on siinäkin tehtävää. Onneksi elämä ei ole koko ajan suurta draamaa. On myös tasaista aikaa, jolloin ei ole syytä kauhistella omia eikä toisten reaktioita.

Voi elämää!

Kesä on jo puolessa, näin heinäkuun alulla. On ollut hellettä sekä viileää. Luonto on kasvanut ja kukkinut rehevästi. Nurmikon leikkaus joskus unohtuu, kun on liian lämmin tai sitten sataa. Sitten saa puskea leikkurilla olan takaa, siis aviomies saa.
Nuorin lapsi tuli Suomeen, pitäisi vähän vakiintua tänne. Arvasin, että olisi vaikeaa, mutta en aavistanut, että ihan näin vaikeaa. Iloisen sirkuttajan sisältä purkautui ihan erilainen nuori. Huoli on ollut ihan suunnaton. Tyttö on pakoillut poissa kotoa, rauhoittaakseen itseään sekä meitä. Miksi ihmeessä hän on näyttänyt itsestään aina niin vähän? Olemmeko me niin ankaria? Onhan hän nähnyt, miten kuitenkin lempeästi olen suhtautunut kahden vanhemman lapsen kasvukipuihin. Vai onko omalta nuoruudeltaan sitä huomannut? Vai vaikuttaako läheinen suhde isään, että enemmän pelkää näyttää kaikkia puolia itsestään?
Mikään muu ei nyt tunnu kovin tärkeältä, mainitsemisen arvoiselta. Kunpa lapsi tulisi takaisin, iloisena tai surullisena, tulisi kuitenkin.

Kevät

Ensin tuli valo. Se tunkeutui harmaitten ajatusten läpi ja paransi ryhdin. Elämä jatkuu tässä. Plussaa on paljon enmmän kuin miinusta. Useimmat päivät ovat toiveikkaita, useimmiten on intoa ja voimia tehdä omat pienet suunnitelmat ja touhut.
Pari viikkoa sitten tuli valon lisäksi lämpö. Vaikka lunta oli niin paljon, ei se lämmölle mitään mahtanut. Lumikasat kutistuivat, harmaantuivat ja katosivat, toivottavasti antaakseen kosteutta uudelle kasvulle. Kukintojakin jo näkyy pihoissa. Tästä alkaa aika täynnä vihreyttä, sitä jatkuu ensimmäisiin räntäsateisiin saakka; todella kauan. Toivottavasti se merkitsee virkeää mieltä.
Pääsiäisen juhlapyhät jäivät taakse. Eiväthän ne pyhät ole kaikille helppoja. Kevät auttaa minua siinä, ettei pääsiäisestä tule paineita. Etenkin, kun ei ollut edes vieraita. Ei tarvinnut ottaa paljon stressiä toisten odotuksista. Siinä olen epäonnistunut, murehdin liikaa toisten mielialoja ja mielipiteitä. En siis ole kovin aktiivinen odottelemaan vierailuja. Pitäisi vain hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Ettei tulisi kelpaamattomuuden ja mitättömyyden puristusta.
Yksi jälkeläinen on aiheuttanut vähän huolta. Tulee aina välillä kireää palautetta, yllättäen. Siitä lisää paineita aavistella toisen mieliala, jottei kukaan koskaan loukkaantuisi eikä pahoittaisi mieltään. Sehän estää iloa toisten kohtaamisesta, jos aina on oltava varuillaan: nuo ovat kuitenkin tyytymättömiä.
Mutta voin lähettää hyviä ajatuksia noille läheisille, joiden reaktioita pelkään. Elävät elämäänsä, niin kuin osaavat, ovat urheita ja yritteliäitä. Välillä tulee päiviä, kun he jakavat ilonsakin minun kanssani.

Ei oikein tunnu hyvältä

Mieliala on outo juttu. Se kulkee omia polkujaan. Kyllä yleensä jokin syy löytyy alamäelle, mutta alhojen syvyys on ennustamaton. Onko jokin perustavan tärkeä uhattuna silloin, kun mieli pysyy pitempään pakkasen puolella? Niin kai. Jotkin osat tästä ympäröivästä tilasta helisevät ja tärisevät, eikä voi olla varma, millaista säröä syntyy. Siis kuvakielellä. Kysymys on tietenkin lähellä olevien ihmisten mielenliikkeistä ja valinnoista.
Muutokset ovat pelottavia. Ihan pienet muutokset, oman valinnan mukaan, virkistävät mieltä. Mutta jos joutuu muutokseen, jota ei ole ennakoinut mitenkään ja jota ei halua? Sellaista toki ihmisille tapahtuu silloin tällöin. Toisaalta muutoksen pelkääminen on kiduttavaa. Jos jotain on jo tapahtunut, sopeutumismekanismit napsahtavat pääle ja uudelleenjärjestyminen on mahdollista. Mutta jos tila on seisova, joudut vain odottamaan, se vie voimia. Sisulla on vain elettävä eteen päin. Kerättävä pienistä puroista innostusta ja edes vähän toimintatarmoa. Makaamaan jääminen ei sovi minulle. Jollakin on täytettävä pohjalla uhkaava tyhjä ahdistus. En suostu ahdistumaan, en suostu epätoivoon. Vaikka käytänkin niin vahvaa kieltä, päivät vierivät eteen päin kuten ennenkin. Rutiini seuraa toistaan, se on armollista. Ei maailma tähän pysähdy.