Elämä on vienyt eteen päin. Elämä on ottanut ja antanut. Aina vain tapahtuu niin paljon. Puhutaan elämän ruuhkavuosista. Niitä on todella eletty.
Kolme vuotta sitten seurasin äitini elämän viimeisiä kuukausia. En minä paljon osallistunut, en ollut läsnä. Äiti oli menettänyt muistinsa, ja hän oli paikassa, missä hänestä pidettiin huolta. Kaksi pahempaa infektiota ehti olla; niistä jälkimmäinen vei väsyneen iättömyyden rajan taakse. En osaa kokea syyllisyyttä. Äidin osa meni niin kuin sen oli tarkoitus mennä. Ehkä hän kärsi silloin, kun asui turvattomana omassa asunnossaan. Sehän on yleinen puheenaihe tänään, kotona hoidettavien vanhusten heikkokuntoisuus ja huono selviytymiskyky. Meidän perheessä ei ollut uhrautuvaa lasta, joka olisi ottanut yhdessä asumisen vastuun äidistä. Kun äiti pääsi laitokseen, hän oli aina iloinen, kun häntä hoidettiin ja autettiin. Aina hymyssä suin, kun tuttava tuli katsomaan, vaikkei hän enää tiennyt kuka kukin oli.
Oman äidin kuoleman jälkeen oli anopin vuoro sairastua. Kaksi vuotta kuljettiin hänen ja puolisonsa kanssa luopumisen matkaa. Miten me ihmiset vain otamme vastaan näitä tilanteita, kun emme muutakaan voi. Meillä nuoremmalla sukupolvella ei ollut kovin paljon toiveita elämän voitosta. Oikeastaan se kaksi vuotta oli väistämättömästi tulossa olevan tietoisuutta.
Lapsenlapsia on syntynyt neljä oman äidin kuoleman jälkeen. Neljä pikkuista kahden vuoden aikana. Odotuksiin ja syntymiin on liittynyt paljon tunteita. Huolta omista lapsista, miten he osaavat pitää uusista ihmisistä huolta. Huolta myös heidän aikuissuhteistaan. Ei ole mennyt ihan oppikirjan mukaan nuo perheellistymiset. Mutta lapset ovat terveitä ja kehittyvät hyvin.
Tuntuu siltä, että mies on uppoutunut työhön sitä enemmän, mitä enemmän elämässä on tullut esiin odottamatonta, hänen hallinnastaan pois olevaa. Onhan se hyvä, että on oma tapa selviytyä. Hän on se vaativampi vanhempi, jolla oli suuremmat odotukset lapsille; on edelleen. Hänen kuvansa hyvästä elämästä on hyvin työ- ja urakeskeinen, ja siihen sisältyy tästä näkökulmasta hyvät puolisovalinnat. Ihan niin kuin elämän voisi noin ennalta ohjata.
Olen siis kaikesta tapahtuneesta hengästynyt. Vapaa-aikaa ei tunnu ikinä olevan riittävästi. Eläkevuodet siintävät toiveena mielessä. Yritän muistaa, että elämä on tässä ja nyt. On turha kiinnittää mielensä monen vuoden päästä tulevaan. Kukaan ei tiedä, mitä siihen mennessä on tapahtunut. Kukaan ei tiedä terveydestään ja voimistaan.
On tässä ollut myös parisuhdekriisiä. Luotettavasta ja asiallisesta aviomiehestä löytyi nuoremman naisen ihailun mentävä aukko. Lohduksi kaikkeen pettymykseen ja suruun lähipiirissä? Luulen kuitenkin, että tästä selviydytään. Tässä ihmissuhteessa on kuitenkin tuttuutta ja ennakoitavuutta. Myöhäisessä keski-iässä on hyvä pitää kiinni siitä, mitä on. Ei jaksa isoja mullistuksia, kun ei edes tiedä, miten kauan on aikaa elää mullistuksen jälkeistä elämää. Näin me jaksamme, yhdessä, vaikka emme aina ole toisillemme täydellisiä.
