Täällä vieläkin

Elämä on vienyt eteen päin. Elämä on ottanut ja antanut. Aina vain tapahtuu niin paljon. Puhutaan elämän ruuhkavuosista. Niitä on todella eletty.
Kolme vuotta sitten seurasin äitini elämän viimeisiä kuukausia. En minä paljon osallistunut, en ollut läsnä. Äiti oli menettänyt muistinsa, ja hän oli paikassa, missä hänestä pidettiin huolta. Kaksi pahempaa infektiota ehti olla; niistä jälkimmäinen vei väsyneen iättömyyden rajan taakse. En osaa kokea syyllisyyttä. Äidin osa meni niin kuin sen oli tarkoitus mennä. Ehkä hän kärsi silloin, kun asui turvattomana omassa asunnossaan. Sehän on yleinen puheenaihe tänään, kotona hoidettavien vanhusten heikkokuntoisuus ja huono selviytymiskyky. Meidän perheessä ei ollut uhrautuvaa lasta, joka olisi ottanut yhdessä asumisen vastuun äidistä. Kun äiti pääsi laitokseen, hän oli aina iloinen, kun häntä hoidettiin ja autettiin. Aina hymyssä suin, kun tuttava tuli katsomaan, vaikkei hän enää tiennyt kuka kukin oli.
Oman äidin kuoleman jälkeen oli anopin vuoro sairastua. Kaksi vuotta kuljettiin hänen ja puolisonsa kanssa luopumisen matkaa. Miten me ihmiset vain otamme vastaan näitä tilanteita, kun emme muutakaan voi. Meillä nuoremmalla sukupolvella ei ollut kovin paljon toiveita elämän voitosta. Oikeastaan se kaksi vuotta oli väistämättömästi tulossa olevan tietoisuutta.
Lapsenlapsia on syntynyt neljä oman äidin kuoleman jälkeen. Neljä pikkuista kahden vuoden aikana. Odotuksiin ja syntymiin on liittynyt paljon tunteita. Huolta omista lapsista, miten he osaavat pitää uusista ihmisistä huolta. Huolta myös heidän aikuissuhteistaan. Ei ole mennyt ihan oppikirjan mukaan nuo perheellistymiset. Mutta lapset ovat terveitä ja kehittyvät hyvin.
Tuntuu siltä, että mies on uppoutunut työhön sitä enemmän, mitä enemmän elämässä on tullut esiin odottamatonta, hänen hallinnastaan pois olevaa. Onhan se hyvä, että on oma tapa selviytyä. Hän on se vaativampi vanhempi, jolla oli suuremmat odotukset lapsille; on edelleen. Hänen kuvansa hyvästä elämästä on hyvin työ- ja urakeskeinen, ja siihen sisältyy tästä näkökulmasta hyvät puolisovalinnat. Ihan niin kuin elämän voisi noin ennalta ohjata.
Olen siis kaikesta tapahtuneesta hengästynyt. Vapaa-aikaa ei tunnu ikinä olevan riittävästi. Eläkevuodet siintävät toiveena mielessä.  Yritän muistaa, että elämä on tässä ja nyt. On turha kiinnittää mielensä monen vuoden päästä tulevaan. Kukaan ei tiedä, mitä siihen mennessä on tapahtunut. Kukaan ei tiedä terveydestään ja voimistaan.
On tässä ollut myös parisuhdekriisiä. Luotettavasta ja asiallisesta aviomiehestä löytyi nuoremman naisen ihailun mentävä aukko. Lohduksi kaikkeen pettymykseen ja suruun lähipiirissä? Luulen kuitenkin, että tästä selviydytään. Tässä ihmissuhteessa  on kuitenkin tuttuutta ja ennakoitavuutta. Myöhäisessä keski-iässä on hyvä pitää kiinni siitä, mitä on. Ei jaksa isoja mullistuksia, kun ei edes tiedä, miten kauan on aikaa elää mullistuksen jälkeistä elämää. Näin me jaksamme, yhdessä, vaikka emme aina ole toisillemme täydellisiä.

Missä nyt mennään?

Blogi on ollut unohduksissa. Vuosi on vierähtänyt niin nopeasti. Alkuvuosi oli yllätys, yllätys rakentamisen täyteistä. Unelmien mökki vaati ponnistelua ihan omin käsin. Maalaamista, parketin asentamista, lautojen siirtelyä. Jo meinasi iskeä väsymys. Saimme talon kuitenkin mukavaan kuntoon ennen syksyn pimeitä ja kiireitä. En ole kunnolla vielä sisustanut. Piha on keskeneräinen, mutta pääsin jo alkuun suunnittelussa.

Miehellä on ollut koko syksyn kova työtahti päällä. Uusia haasteita on taas löytynyt, eikä hänen ole vaikea käyttää työasioihin myös suurta osaa vapaa-ajastaan. Tätäkö se elämä on? Katselen aina sivusta, mikä innostus milloinkin miestä vie? Välillä jaamme kiinnostuksia, mutta usein minun on keksittävä, miten löydän omat tapani viihtyä. Lomilla voi tuntua hankalalta, kun ollaan pois tutusta ympäristöstä; jään ihmettelemään, miten yhteinen aika vietetään. 

Mieltä on liikuttanut viime kuukausina tyttären yllättävä äidiksi tuleminen. Jälkeläisillä on oma elämä, ja he tekevät omat päätöksensä. Järkytystenkin jälkeen äidin osa on olla rinnalla niin paljon, kuin hyväksytään. On tuntunut hyvältä, kun tytär on kertonut huolistaan, on kysellyt kokeneemmalta. Pientä tyttären tytärtä oli niin suloista odottaa. Sai jakaa sen jännityksen ja pitkänkin odotuksen. Ja pikku nuppu on niin suloinen ja ihana. Voin ymmärtää, ettei tytär ensimmäisinä viikkoina ole oikein malttanut päästää pientä sylistään eikä silmistään. Työpaikalla on aistinut uutta kilpailua mummoudesta; kuka saa eniten olla tarpeellinen. Omalle isoäitiydelle tämä on ollut terapeuttista, kun oma tytär on jatkanut äitiyden ketjua. Pojan lapsi asuu kauempana, ja hän on toisten äitien ketjusta syntynyt. Rakas on hänkin, mutta liikaa rakkauden tavoittamattomissa. 

Pimeys vie paljon energiaa. On tehoton olo. Etenkin, kun asuu työmyyrän kumppanina. Mutta onhan lupa tehdä niitä asioita, jotka tuntuvat tärkeiltä? Onhan lupa antaa itsensä lipua päivästä toiseen? Vaikka harmittaakin, kun ei ehdi paljon. On hyvä huomata se, minkä ehtii. Iloita siitä, minkä ehtii kokea. Oli se sitten kävelylenkki koiran kanssa pimeässä, jouluvaloja ihaillen, tai mukava tv-sarja verkosta, tai se katkelma kirjasta, minkä tulee lukeneeksi. Iloa myös niistä kontakteista, joita tulee viikon mittaan, kasvotusten, puhelimessa tai netin välityksellä. Elämä on minulle sitä, että saan uusia ajatuksia mieleeni, näen tai kuulen jotain kaunista, ja välillä muistan, että olen tarpeellinen. 

Ruuhka-aikaa

Samaan aikaan nainen katselee äitinsä viimeisiä askelia kohti tuon puoleista maailmaa ja odottaa pojanpoikansa syntymän ihmettä. Miten näin erilaisten tapahtumien keskellä selviytyy?
Äidin kuoleman isolle prosessoinnille ei ole ollut tilaa. Sen ottaa järkevästi ja miettii, että äiti oli hyvin vanha ja hänen sairautensa oli parantumaton. Oli vain ajan kysymys, milloin voimat ehtyisivät. Viimeisinä kuukausina äitiä kohtaan tunsi lempeyttä ja myötätuntoa. Kuolinvuoteen vierellä halusi vielä saada jonkun sanan perille tajuntaan: olen tässä ja tiedän, että sinusta pidetään hyvää huolta, ethän huolehdi, ethän murehdi. Äidin usko oli aina vahva. Muistisairaus kohteli häntä lempeästi, loppuaikoina hän oli tyytyväisyyttä ja valoa. Aivan loppusuora oli kipeä ja yksinäinen. Ei kukaan voinut auttaa siinä sen paremmin. Morfiini vei tuskan pois.
Lapsenlapsi oli tulossa samoina päivinä. Iloinen ja jännittynyt odotus. Tuon odotuksen aiheuttama ilo ja toivo nosti kaiken muun yläpuolelle.
Mietin vain, miten kestimme tämän kokemuksen sisaruksina. Puhumme niin vähän tunteistamme. Olemme järkeviä ja päättäväisiä. Vältämme kinastelua ja vastakkainasettelua. Mutta emme juuri kohtaa. Tälle on niin pitkät juuret. Mielissämme on lapsuutemme kateudet ja jännitteet. Koen, että syyttävä sormi osoittaa yhtä jos toistakin. Niin vähän kannoitte vastuuta äidistä. Yhteiset viralliset asiat on vielä hoidettava. Äidin vähäiset tavarat lajiteltava. Miten minusta tuntuu, että vanhin sisko vahtii kuin haukka niitä vähäisiä tavaroita? Miksi perinnönjako nostaa tunteita, vaikka on kysymys tavaroista, joita emme edes tarvitse? Se tunne, että jos jotakin haluat, niin se on väärin, nyt olet ahne ja yrität saada enemmän kuin muut. Miten sisko tästä selviytyy? Hän hoiti äidin asioita niin, että siitä tuli tärkeä elämän sisältö. Olenko kateuden kohde, ainoa sisko? Minulla perhe ja lapsenlapsikin, hän yksin ja vanhenemassa ensin.

Keskellä kesää

Laiska bloginkirjoittaja. Olen miettinyt, että alkaisin kirjoittaa lukemieni kirjojen pohjalta. Vaihtaisinko myös erinimiseen blogiin? Nämä harvat postaukset ovat liittyneet tähän elämän taitekohtaan, missä on takana luultu helpotus pesän tyhjenemisestä. Eivät elämän huolet siihen loppuneet. Siirtymästä selviytyäkseni tuudittauduin siihen, että jälkikasvu on niin reipasta, että kyllä ne selviävät. Mutta elämä tässä nyky-Suomessa ei ole yksinkertaista, nuorillekaan. Arvot ovat kirjavia, on monenlaista esikuvaa. Nuoret ovat aina kyseenalaistaneet vanhempien arvoja, siinä on saanut vanhempi odottaa sydän syrjällään, millainen aikuinen omasta taaperosta kasvaa. Minulla noita taaperoita on ollut kolme, ja nyt näyttävät hyvin erilaisilta, elämäntavoiltaan ja asenteiltaan. Arvoista en osaa lähteä sanomaan. Toivon, että heillä on hyvä arvomaailma, vaikka käyttäytyminen näyttää välillä yliampuvalta, suuntaan ja toiseen. Jokainen he omalla tavallaan luovat omaa tietään tässä elämässä, ja välillä tuntuu, että tallaavat äidin, miksei isänkin, sydämen jalkoihinsa. Kunpa jaksaisi luottaa siihen, että he selviytyvät. Mielikuvat omista lapsista masentuneina tai loppuunpalaneina vainoavat joskus mieltä. Ja nuorimman lapsen asettumattomuus on tietenkin iso kuorma. Miettii, olisiko auttanut, jos jotakin olisi tehnyt toisin. Minä taisin ainakin antaa aika paljon löysiä, annoin luottamusta, annoin päättää itse. Taustalla isä ehkä osaksi hyväksyi linjan, erityisesti tämän nuorimman kohdalla. Mutta isällä oli erityiset odotukset juuri tästä nuorimmasta. Hänen pettymyksestään on saanut kuulla viime vuosina. Eikä kumpikaan tytär isän toiveita täytä. Me naiset vain emme ole yhtä hyviä kuin miehet, ja olemme paheksunnan ja arvostelun kohteena. Näen siinä myös sukupolvien ketjun. Jospa saisin vain olla, antaa ajan kulua ja lasten asiat järjestyisivät, he eivät tekisi tyrmistyttäviä ratkaisuja ja osaisivat huolehtia itsestään, vihdoinkin.

Kevättä kohti

Onpa ollut harmaa talvi. Aurinkotunteja on ollut tänä vuonna ennätyksellisen vähän. Sitten kun tulee aurinkoista, pelottaa, että migreeni iskee. Siis minulla ei ole migreeni tavallisesti kiusana, mutta joskus se on alkanut ensimmäisinä kevätaurinkopäivinä.  Nyt on kuitenkin aurinkopäiviä luvassa. Vapaapäivänä on ihan pakko mennä ihastelemaan kevätauringon lämpöä ulkosalle, minne vaan. Tänään kävin kiireisestä päivästä huolimatta vajaan tunnin jäähiihtelyllä, umpihangessa. Aamun kireä pakkanen joutui antamaan periksi kevään lämmölle.
Äitinä oleminen on edelleen merkinnyt huolehtimista milloin kenenkin jälkeläisen elämästä. Miten selviytyvät ihmissuhteissaan, miten opiskelu- ja työasiat luistavat? Sitä samaa, mikä on ollut omakin elämä. Työn suhteen nyt jo voi olla aika luottavainen. Kyllä tästä selvitään eläkepäiviin saakka, jos terveyttä riittää. Mutta ihmissuhteet tuovat huolia. En ole peruspositiivinen ihminen, joka ottaa ihmiset vain ihanina lahjoina, vaan mieleni on herkkä kokemaan riittämättömyyttä, ja onko se syyllisyyttä, joka nostaa epämukavan olon? Mikä se meissä ihmisissä on, joka tekee huolestuneeksi, rasittumisherkäksi? Ei taida olla yhtä vastausta. Mutta sellainen aavistus minulla on, että peruslinjat omissa tunnereaktioissa ihminen oppii jo pienestä pitäen. Eikä sinne tunnelmiin ole paluuta muistin tietä, liian kauaksi ovat jääneet lapsuuden tunnot.
En ole osannut omia lapsiakaan säästää vaikeilta tunteilta heidän lapsuudessa. Elämä on rullannut omaa vauhtiaan, ei ole ollut aikaa kovin paljon pysähtyä arvailemaan, mitähän tuo lapsi miettii. Ihminen toimii kai niin, että oma mielenrauha pysyisi mahdollisimman hyvin, mutta aina ei riitä herkkyyttä kaikkien perheenjäsenten tunteiden kantamiseen. Sen vuoksi ei voi arvostella paljon vanhempiaan, ei heillä ollut aikaa eikä sen parempaa viisautta kuin, mitä heille oli annettu. Vaikka fyysisen ja hoidon ja turvan sai varhaisina vuosinaan, yksin sai yrittää oppia ymmärtämään ympäröivää maailmaa. Nyt huomaa, että ei voinut selvitä niillä eväillä, itse on pitänyt löytää matkan varrelta uusia oivalluksia ja tienviittoja. Se harmittaa omassa taustassa, että ohjeistus oli niin ankara ja sen ajateltiin ulottuvan myös aikuisuuteen. Se on tehnyt varovaiseksi, varuillaan olevaksi, on puolustautunut, ennen kuin on hyökätty.

Vuoden loppuessa

No, en ole kirjaillut blogia ahkerasti. Kirjoitan kyllä muuten, mutta en oikein osaa päättää, mikä asioista kuuluisi tänne. Nyt on hiljainen hetki. Lomailen välipäivät, vielä maanantainkin. Huomaan, että alan pitkästyä. Tämä aika vuodesta on niin harmaa, se ei houkuttele mihinkään aktiivisuuteen. Säiden vaihtelu, lumisateet, saavat pysymään pois hiihtoladuilta vielä. Kotoa lähteminen saa minut liikkeelle. Jotenkin joulusta selviytyminen ei innosta kaappien siivoamiseen, vaikka sitä hommaa kyllä olisi. Pelkkä tietokoneen ruudun tuijottelu ja kirjojen selailu tekee hiukan passivisen olon. Onneksi välillä voi käydä koiran kanssa ulkona.
Ihmissuhderintamalla on aika rauhallista. Siis tarkoitan näitä läheisiäni. Tyttärillä ei ole mitään kovin isoa draamaa meneillään. Vanhempi suunnittelee, milloin ottaisi paperinsa yliopistolta, ja nuorempi tekee aina vain uusia ja uusia tulevaisuuden suunnitelmia. Jotenkin elämä oli yksinkertaisempaa ennen. Jos meni opiskelemaan, sitten opiskeli aika ripeästi, jotta ei kertynyt liikaa lainaa. Ne, jotka eivät opiskelleet, menivät yleensä töihin. Nyt nuorilla näyttää olevan ihan erilaista. Koulut jäävät kesken, ei saada elämästä otetta. Ja sitten kun alkaa olla koulu käyty, on iso huoli, saako töitä. Se verhotaan myös työnteon yksitoikkoisuuden halveksimiseksi. Vähäiset kootut roposet käytetään matkusteluun. No, matkat ovat nykyään halvempia kuin ennen. Ja olemme opettaneet lapsemme selviytymään ulkomailla, kun etelänmatkoja ehti kertyä.
Haluaisin muuttaa täältä omakotialueelta keskustaan. Olisi mukava päästä helposti tapahtumien äärelle. Monipuolisempi virikkeisyys virkistää, vaikka virtuaalimaailma tajoaakin paljon. Meillä on kuitenkin vapaa-ajan paikka, minne voi mennä keskustan humua pakoon. Siis sellaista kaipaisin tähän pimeyteen, ihmisvilinää, aina hetkeksi, kun siltä tuntuu.

Tänä kesänä

Niin paljon asioita tapahtuu elämässä. Kesä menee ohi liian nopeasti. Lämpöä ei tänä kesänä ole annettu tänne Keski-Suomeen mitenkään liikaa. Alkukesä töissä oli kiireistä ja paineiden täyttämää. Onneksi otin ’omaa’ lomaa 2 viikkoa. Sain aikaa oleiluun ja ihmettelyyn, toipumiseenkin. Loppuosa lomasta on aika kiivastahtista. Rakennamme uutta kesäpaikkaa, pitkäaikaisten unelmien täyttymystä. Mutta se ei synnykään itsestään. On asennoiduttava niin, että nyt käytetään loma tähän. Nyt ei sitten minkäänlaista ulkomaan matkaa. Se sopii minulle kyllä hyvin. Matkatkin saattavat rasittaa aika tavalla.

Aikuisten lasten asiat ovat päivittäin mielessä, vaikka en näe heitä kovin usein. Esikoinen kyllä pärjäilee, vaikka hirvittää välillä hänenkin energiamääränsä, riittääkö se kaikkeen tuohon menemiseen ja tekemiseen.  Keskimmäinen saa äidin nyt mietteliääksi, kun opiskelu loppuu. Mitä tyttö keksii seuraavaksi? Työpaikkoja ei ole hänen alalla liikaa. Ensimmäisen pitkäkestoisemman työn saanti on varmaan vaikeaa.

Nuorimmainen aiheutti vuosi sitten uskomattoman paljon huolta ja kyyneleitä. Onneksi nyt on näyttänyt hänen kohdalla valoisammalta. Viime kesänä tyttö oli ikään kuin joku vieras nuori ihminen. Vuorovaikutus ei toiminut, ei ollut luottamusta. Nyt entinen tytär näyttäytyy enemmän, vaikka onhan hän kasvaessaan muuttunut. Tuntuu kuitenkin, että hän on löytänyt taas maata jalkojensa alle.

Kun mikään yksittäinen asia eri kuormita liikaa, voi elää eteenpäin näiden siedettävien haasteiden kanssa. Tuleehan tässä työpaikan vaihtokin. Mutta se on positiivinen muutos, vaikka jonkin verran muutokseen aina sisältyy paineita.