No, en ole kirjaillut blogia ahkerasti. Kirjoitan kyllä muuten, mutta en oikein osaa päättää, mikä asioista kuuluisi tänne. Nyt on hiljainen hetki. Lomailen välipäivät, vielä maanantainkin. Huomaan, että alan pitkästyä. Tämä aika vuodesta on niin harmaa, se ei houkuttele mihinkään aktiivisuuteen. Säiden vaihtelu, lumisateet, saavat pysymään pois hiihtoladuilta vielä. Kotoa lähteminen saa minut liikkeelle. Jotenkin joulusta selviytyminen ei innosta kaappien siivoamiseen, vaikka sitä hommaa kyllä olisi. Pelkkä tietokoneen ruudun tuijottelu ja kirjojen selailu tekee hiukan passivisen olon. Onneksi välillä voi käydä koiran kanssa ulkona.
Ihmissuhderintamalla on aika rauhallista. Siis tarkoitan näitä läheisiäni. Tyttärillä ei ole mitään kovin isoa draamaa meneillään. Vanhempi suunnittelee, milloin ottaisi paperinsa yliopistolta, ja nuorempi tekee aina vain uusia ja uusia tulevaisuuden suunnitelmia. Jotenkin elämä oli yksinkertaisempaa ennen. Jos meni opiskelemaan, sitten opiskeli aika ripeästi, jotta ei kertynyt liikaa lainaa. Ne, jotka eivät opiskelleet, menivät yleensä töihin. Nyt nuorilla näyttää olevan ihan erilaista. Koulut jäävät kesken, ei saada elämästä otetta. Ja sitten kun alkaa olla koulu käyty, on iso huoli, saako töitä. Se verhotaan myös työnteon yksitoikkoisuuden halveksimiseksi. Vähäiset kootut roposet käytetään matkusteluun. No, matkat ovat nykyään halvempia kuin ennen. Ja olemme opettaneet lapsemme selviytymään ulkomailla, kun etelänmatkoja ehti kertyä.
Haluaisin muuttaa täältä omakotialueelta keskustaan. Olisi mukava päästä helposti tapahtumien äärelle. Monipuolisempi virikkeisyys virkistää, vaikka virtuaalimaailma tajoaakin paljon. Meillä on kuitenkin vapaa-ajan paikka, minne voi mennä keskustan humua pakoon. Siis sellaista kaipaisin tähän pimeyteen, ihmisvilinää, aina hetkeksi, kun siltä tuntuu.
