Miehellä on ollut koko syksyn kova työtahti päällä. Uusia haasteita on taas löytynyt, eikä hänen ole vaikea käyttää työasioihin myös suurta osaa vapaa-ajastaan. Tätäkö se elämä on? Katselen aina sivusta, mikä innostus milloinkin miestä vie? Välillä jaamme kiinnostuksia, mutta usein minun on keksittävä, miten löydän omat tapani viihtyä. Lomilla voi tuntua hankalalta, kun ollaan pois tutusta ympäristöstä; jään ihmettelemään, miten yhteinen aika vietetään.
Mieltä on liikuttanut viime kuukausina tyttären yllättävä äidiksi tuleminen. Jälkeläisillä on oma elämä, ja he tekevät omat päätöksensä. Järkytystenkin jälkeen äidin osa on olla rinnalla niin paljon, kuin hyväksytään. On tuntunut hyvältä, kun tytär on kertonut huolistaan, on kysellyt kokeneemmalta. Pientä tyttären tytärtä oli niin suloista odottaa. Sai jakaa sen jännityksen ja pitkänkin odotuksen. Ja pikku nuppu on niin suloinen ja ihana. Voin ymmärtää, ettei tytär ensimmäisinä viikkoina ole oikein malttanut päästää pientä sylistään eikä silmistään. Työpaikalla on aistinut uutta kilpailua mummoudesta; kuka saa eniten olla tarpeellinen. Omalle isoäitiydelle tämä on ollut terapeuttista, kun oma tytär on jatkanut äitiyden ketjua. Pojan lapsi asuu kauempana, ja hän on toisten äitien ketjusta syntynyt. Rakas on hänkin, mutta liikaa rakkauden tavoittamattomissa.
Pimeys vie paljon energiaa. On tehoton olo. Etenkin, kun asuu työmyyrän kumppanina. Mutta onhan lupa tehdä niitä asioita, jotka tuntuvat tärkeiltä? Onhan lupa antaa itsensä lipua päivästä toiseen? Vaikka harmittaakin, kun ei ehdi paljon. On hyvä huomata se, minkä ehtii. Iloita siitä, minkä ehtii kokea. Oli se sitten kävelylenkki koiran kanssa pimeässä, jouluvaloja ihaillen, tai mukava tv-sarja verkosta, tai se katkelma kirjasta, minkä tulee lukeneeksi. Iloa myös niistä kontakteista, joita tulee viikon mittaan, kasvotusten, puhelimessa tai netin välityksellä. Elämä on minulle sitä, että saan uusia ajatuksia mieleeni, näen tai kuulen jotain kaunista, ja välillä muistan, että olen tarpeellinen.
