Elämä jatkuu

Minun on vähän helpompi olla nyt, kun olen palannut työhön. Jotenkin säännöllinen työaika rauhoittaa mieltä. Työssä on häiritseviä tekijöitä, jotka karkottavat yksityiselämän murheet. Pystyy taas näkemään isompia kokonaisuuksia. Kesälomalla tahtoo käydä niin, että perheenjäsenet sanelevat paljon enemmän kuin työhön liittyvät ihmiset ja tekijät. Työssä voin välillä ikään kuin kellua, olla vain osittain läsnä. Ei ole pakko luovuttaa koko persoonaa, jos ei ole siihen valmis. Kotielämässä olen suojattomampi. Läheiset tunkevat iholle ja sen alle. Toisaalta se on ilo, mutta toisaalta kovin rasittavaa. Missä lienevät juuret näille tunteille, vai ovatko ne yleisinhimillisiä, jokaisen äidin kokemuksia? Kyllä kai minulla on yksilöllinen tapani tuntea, välillä ahdistua ja mennä paniikin partaalle. Kotona otan niin paljon vastuuta toisten tunteista. Miksi haluan niin kovasti lievittää toisten ahdistusta? Koska toisten ahdistus jysähtää suoraan omaan päähäni, sinne ihon alle. Eikä kaukana ole syyllisyys, pelko siitä, että toiset syyttävät. Vaikka enhän minä enempää voi, kuin yrittää parhaani. Kaikkine omine kokemuksineni reagoin automaattisesti, yritän perääntyä ja reagoida paremmin. Huh, on siinäkin tehtävää. Onneksi elämä ei ole koko ajan suurta draamaa. On myös tasaista aikaa, jolloin ei ole syytä kauhistella omia eikä toisten reaktioita.

Voi elämää!

Kesä on jo puolessa, näin heinäkuun alulla. On ollut hellettä sekä viileää. Luonto on kasvanut ja kukkinut rehevästi. Nurmikon leikkaus joskus unohtuu, kun on liian lämmin tai sitten sataa. Sitten saa puskea leikkurilla olan takaa, siis aviomies saa.
Nuorin lapsi tuli Suomeen, pitäisi vähän vakiintua tänne. Arvasin, että olisi vaikeaa, mutta en aavistanut, että ihan näin vaikeaa. Iloisen sirkuttajan sisältä purkautui ihan erilainen nuori. Huoli on ollut ihan suunnaton. Tyttö on pakoillut poissa kotoa, rauhoittaakseen itseään sekä meitä. Miksi ihmeessä hän on näyttänyt itsestään aina niin vähän? Olemmeko me niin ankaria? Onhan hän nähnyt, miten kuitenkin lempeästi olen suhtautunut kahden vanhemman lapsen kasvukipuihin. Vai onko omalta nuoruudeltaan sitä huomannut? Vai vaikuttaako läheinen suhde isään, että enemmän pelkää näyttää kaikkia puolia itsestään?
Mikään muu ei nyt tunnu kovin tärkeältä, mainitsemisen arvoiselta. Kunpa lapsi tulisi takaisin, iloisena tai surullisena, tulisi kuitenkin.