Elämä jatkuu

Minun on vähän helpompi olla nyt, kun olen palannut työhön. Jotenkin säännöllinen työaika rauhoittaa mieltä. Työssä on häiritseviä tekijöitä, jotka karkottavat yksityiselämän murheet. Pystyy taas näkemään isompia kokonaisuuksia. Kesälomalla tahtoo käydä niin, että perheenjäsenet sanelevat paljon enemmän kuin työhön liittyvät ihmiset ja tekijät. Työssä voin välillä ikään kuin kellua, olla vain osittain läsnä. Ei ole pakko luovuttaa koko persoonaa, jos ei ole siihen valmis. Kotielämässä olen suojattomampi. Läheiset tunkevat iholle ja sen alle. Toisaalta se on ilo, mutta toisaalta kovin rasittavaa. Missä lienevät juuret näille tunteille, vai ovatko ne yleisinhimillisiä, jokaisen äidin kokemuksia? Kyllä kai minulla on yksilöllinen tapani tuntea, välillä ahdistua ja mennä paniikin partaalle. Kotona otan niin paljon vastuuta toisten tunteista. Miksi haluan niin kovasti lievittää toisten ahdistusta? Koska toisten ahdistus jysähtää suoraan omaan päähäni, sinne ihon alle. Eikä kaukana ole syyllisyys, pelko siitä, että toiset syyttävät. Vaikka enhän minä enempää voi, kuin yrittää parhaani. Kaikkine omine kokemuksineni reagoin automaattisesti, yritän perääntyä ja reagoida paremmin. Huh, on siinäkin tehtävää. Onneksi elämä ei ole koko ajan suurta draamaa. On myös tasaista aikaa, jolloin ei ole syytä kauhistella omia eikä toisten reaktioita.