Keskellä kesää

Laiska bloginkirjoittaja. Olen miettinyt, että alkaisin kirjoittaa lukemieni kirjojen pohjalta. Vaihtaisinko myös erinimiseen blogiin? Nämä harvat postaukset ovat liittyneet tähän elämän taitekohtaan, missä on takana luultu helpotus pesän tyhjenemisestä. Eivät elämän huolet siihen loppuneet. Siirtymästä selviytyäkseni tuudittauduin siihen, että jälkikasvu on niin reipasta, että kyllä ne selviävät. Mutta elämä tässä nyky-Suomessa ei ole yksinkertaista, nuorillekaan. Arvot ovat kirjavia, on monenlaista esikuvaa. Nuoret ovat aina kyseenalaistaneet vanhempien arvoja, siinä on saanut vanhempi odottaa sydän syrjällään, millainen aikuinen omasta taaperosta kasvaa. Minulla noita taaperoita on ollut kolme, ja nyt näyttävät hyvin erilaisilta, elämäntavoiltaan ja asenteiltaan. Arvoista en osaa lähteä sanomaan. Toivon, että heillä on hyvä arvomaailma, vaikka käyttäytyminen näyttää välillä yliampuvalta, suuntaan ja toiseen. Jokainen he omalla tavallaan luovat omaa tietään tässä elämässä, ja välillä tuntuu, että tallaavat äidin, miksei isänkin, sydämen jalkoihinsa. Kunpa jaksaisi luottaa siihen, että he selviytyvät. Mielikuvat omista lapsista masentuneina tai loppuunpalaneina vainoavat joskus mieltä. Ja nuorimman lapsen asettumattomuus on tietenkin iso kuorma. Miettii, olisiko auttanut, jos jotakin olisi tehnyt toisin. Minä taisin ainakin antaa aika paljon löysiä, annoin luottamusta, annoin päättää itse. Taustalla isä ehkä osaksi hyväksyi linjan, erityisesti tämän nuorimman kohdalla. Mutta isällä oli erityiset odotukset juuri tästä nuorimmasta. Hänen pettymyksestään on saanut kuulla viime vuosina. Eikä kumpikaan tytär isän toiveita täytä. Me naiset vain emme ole yhtä hyviä kuin miehet, ja olemme paheksunnan ja arvostelun kohteena. Näen siinä myös sukupolvien ketjun. Jospa saisin vain olla, antaa ajan kulua ja lasten asiat järjestyisivät, he eivät tekisi tyrmistyttäviä ratkaisuja ja osaisivat huolehtia itsestään, vihdoinkin.