Mieliala on outo juttu. Se kulkee omia polkujaan. Kyllä yleensä jokin syy löytyy alamäelle, mutta alhojen syvyys on ennustamaton. Onko jokin perustavan tärkeä uhattuna silloin, kun mieli pysyy pitempään pakkasen puolella? Niin kai. Jotkin osat tästä ympäröivästä tilasta helisevät ja tärisevät, eikä voi olla varma, millaista säröä syntyy. Siis kuvakielellä. Kysymys on tietenkin lähellä olevien ihmisten mielenliikkeistä ja valinnoista.
Muutokset ovat pelottavia. Ihan pienet muutokset, oman valinnan mukaan, virkistävät mieltä. Mutta jos joutuu muutokseen, jota ei ole ennakoinut mitenkään ja jota ei halua? Sellaista toki ihmisille tapahtuu silloin tällöin. Toisaalta muutoksen pelkääminen on kiduttavaa. Jos jotain on jo tapahtunut, sopeutumismekanismit napsahtavat pääle ja uudelleenjärjestyminen on mahdollista. Mutta jos tila on seisova, joudut vain odottamaan, se vie voimia. Sisulla on vain elettävä eteen päin. Kerättävä pienistä puroista innostusta ja edes vähän toimintatarmoa. Makaamaan jääminen ei sovi minulle. Jollakin on täytettävä pohjalla uhkaava tyhjä ahdistus. En suostu ahdistumaan, en suostu epätoivoon. Vaikka käytänkin niin vahvaa kieltä, päivät vierivät eteen päin kuten ennenkin. Rutiini seuraa toistaan, se on armollista. Ei maailma tähän pysähdy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti