Voi joulu, sinä kummallinen juhla! Miten vaadit huomiosi, mutta itse olet arvaamaton, annatko lempeyttä vai kipua! On (minulle ainakin) mahdoton kieltää sinua, aikaisemmista pettymyksistä huolimatta. Houkuttelet ihanuuksillasi; valolla ja loistolla, tuoksuilla ja sävelillä. Mutta on vaikeaa hallita sinua, jotta voisi päästää sisään vain lämpöä ja hyvää. Mielen lokeroista työntyy esiin ahdistusta. Niinkuin joulu olisi suoritus, josta en yleensä selviydy kunnolla. Miksi minulla ei ole joulua, jossa voisin lepäillä kuin pumpulissa? Mihin lämpimät muistot ovat piiloutuneet?
Jouluvieraiden odotus: heitä on pakko saada lähelleen, muutoin joulu ei tunnu oikealta. Mutta ovatko jouluvieraat, nuo aikuiset lapset, onnellisia ja tyytyväisiä? Onko heidän onnensa minun vastuullani? Puristavasta sydämestäni en pysty loihtimaan kenellekään täydellistä joulua. Miten paljon he aistivat puristustani? Ehkä eivät liikaa. Liittyyhän nuoruuteen huolettomuutta, itseen keskittymistä, ei ole liikaa tuntosarvia vielä jokaisen mielialalle.
Jouluruoka: miksi jouluna ruokahalu on niin vähäinen? Kaikki se touhu ja valmistaminen, ja olo tuntuu jo pöytään astuessa korviin asti kylläiseltä.
Niin, en taida olla jouluihminen. Elämä on näyttänyt minulle vaativan ja kuormittavan joulun. Lasten kirkkaat silmät joulukuusen luona tahtovat unohtua. Ne ovat myös olleet siellä, onnelliset lapsenmielet. Nyt kyselen, mistä voin löytää joulun rauhan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti